Kennelin perustamisen taustaa

Seuraava kirjoitus on julkaistu PLS:n Reviiri-lehdessä 4/97.

Kauas on pitkä matka

Synnyinkodissani Liperin Mattislahden kylässä Pyhäselän rannalla sijaitsevalla maatilalla syntyi varsoja, vasikoita ja karitsoja. Oli pikkupossuja, tipuja, kananpoikasia ja kissanpentuja. Koirat vaan olivat aina uroskoiria ja pihanvahteja, joita ei liiemmin hellitelty eikä pirtissä pidelty. Harppaus Joensuun kouluvuosien ja Helsingin opiskeluvuosien ohi ilman pysyvää kontaktia eläimiin. Sitten työ ja oma perhe.

Ensimmäinen oma koira

Kun tyttäreni Johanna oli ekalla koulussa, hän halusi oman avaimen ja perheeseen koiran, ettei tarvitse tulla tyhjään kotiin. Me vanhemmat olimme kovin sitoutuneita työhön ja paljon matkoilla. Olin itse lapsena saanut turvaa, lohtua ja seuraa lukuisista maatalon eläimistä ja jo alle kouluikäisenä myös vastuuta.

Teimme koiran hankintapäätöksen kaikki yhdessä. Päädyimme berninpaimenkoiraan ja Sotainvalidien Opaskoirakouluun, joka kasvatti työkoiria sokeille. Koska jalostuskriteerinä pidettiin ensisijaisesti luonnetta, ei pennuista pitänyt odottaa näyttelykehien tähtiä. Tämä sopi meille. Koululta myytiin pennut, jotka eivät olleet riittävän rohkeita opaskoiriksi. Parin käyntikerran jälkeen varattiin rauhallinen isomassu narttupentu, joka oli sitkeästi taapertanut perässämme ja selvästi valinnut meidät.

Askel muutoksen suuntaan

Opas Trista Tamalpais, Sipi, kuten rakasta perheenjäsentämme kutsuimme, antoi lapsille korvaamattoman turvallisuuden tunteen ja rajattomasti sitä tärkeintä; aikaa, huomiota ja pyyteetöntä rakkautta. Näihin aikoihin tuli mahdollisuus lähteä komennukselle Kaliforniaan, olimmehan asuneet siellä aikaisemmin muutamia vuosia. En lasten kanssa halunnut luopua Sipistä ja pitkä lento toiselle mantereelle nukutuksineen tullen mennen olisi ollut liian rankkaa. Sipi, lapset ja minä jäimme Suomeen.

Tämän jälkeen tarjoutui tilaisuus muuttaa uuteen yliopistokaupunkiin, Kuopioon. Jälleen punnittiin koko perheen voimalla plussat ja miinukset. Jäin lasten ja Sipin kanssa Helsinkiin.

Tästä voi jo vetää johtopäätöksen, miten koiran hankkiminen perheenjäseneksi voi vaikuttaa ihmistäkin isompiin linjauksiin.

Kohti suurempaa muutosta

Aikaa kului yhden koiranelämän verran. Kasvatimme muun ohella hevosia viiden varsan verran. Kilpailutimme ja opimme arvokkaan häviämisen taidon. Perheen ihmisten elämä oli yhteisestä päätöksestä eriytynyt vuosien varrella ilman suurta dramatiikkaa. Päätösten toteutus ajoittui Sipin menehtyessä syöpäkasvaimeen. Opimme jotain luopumisesta. Lapset opiskelivat ja valmistuivat. Johanna hankki omaan kotiinsa kaksi englanninsetteriä; metsäsetterin Norjasta ja näyttelylinjaisen Suomesta. Tutustuimme näyttelytilanteessa erilaisuuden torjuntaan.

Juuri kun olin oppinut elämään yksin, kohtalo polkaisi tielleni uuden ihmissuhteen. Sitten taas kinttu-polkuja: mukavasta sinkku-city- elämästä haasteellisempaan. Maaseutukulttuuria mukavuuksin - idylliin parin hehtaarin tilalle Otalammelle Ruskelan kylään. Siihen sitten otettiin valmiiseen hirsitalliin yksi hevosistamme, jotka olivat ammattivalmentajalla; I.I Tuli Vieterintytär.

Sitoutuminen paimensukuisiin

Muutimme Vihtiin syksyllä 1989 ja silloinen työtoveri Mirja Siljander kutsui meidät tutustumaan paimensukuisiinsa. Yritin mutista, että olemme jo oikeastaan varanneet englanninsetterin belgiantuontivanhemmista Tuliketun kennelistä. Johon Mirja: "Kyllä kai te nyt kuitenkin voitte tulla KATSOMAAN!" Menimme ja se tie johti Pandi-Sirma yhdistelmästä vielä masussa kasvavan pentueen parkki-uros varauksen. Kun joulukuu koitti, tuli soitto Mirjalta: "Kelpaisiko teille musta uros?!"

Reppulin Saruman oli niin mieluisa ja helppo pentu, ettemme sellaista olleet uskoneet olevan olemassakaan. Kun Saruman oli ujuttautunut meidän ja koko viikonloppusuurperheen elämään ystävystyen sekä Iitulin ja hänen seuraneitiensä (kuten silloin luulimme), kahden mustan uuhikaritsan kanssa, olimme täysin vastustuskyvyttömiä, kun vuoden 1991 syyskesällä Reppulin kennelissä käydessämme Mirja tarjosi meille sijoitukseen pohjoisen koiraa Peeraa kasvatettavaksi Sarumanin morsiameksi.

Särmää elämään

Sitten alkoi tapahtua. Työnantaja julkisti houkuttelevan mahdollisuuden tehdä muutakin kuin jatkaa samassa yrityksessä. Elämänkumppani Jari kannusti muutokseen. Taas pisteyttämään asioita. Rohkea lopputulos oli päätös melko selvän ja helpon tien asemesta siirtyä hakemaan särmää elämään.

Muutimme sattuman sanelemana syksyllä 1992 Kuusamoon Kuparivaaraan, kylään keskelle ei mitään ja ryhdyimme lampureiksi. Ei ollut tietoa EU-Suomesta ja lammastalouden romahtamisesta. Ei ollut tietoa muustakaan, mitä tuleman piti. Elämää, terveyttä ja kaiken jatkumista piti itsestään selvyytenä. Elämään tuli särmää.

Muutosten vauhtipyörä pyörähtää liikkeelle

Olimme muuton yhteydessä saaneet lunastaa Peeran omaksi. Silloin ei vielä muhinut mitään kennel-ajatuksia mielessä. Vasta Kuusamossa sisäistyi koiriemme rotuvalinnan järkevyys. Vai oliko Kohtalo ohjaillut paimensukuisten elämäntapaoppaiden muodossa ja keikauttanut kaiken totaalisesti uusiksi?

Hiljaisen ekolampurielämän asemesta meidät otettiin medioissa esimerkeiksi kuin jotkin elämäntapaintiaanit. Elämä olikin ennenkokematonta pyöritystä.

Kenneltoiminta käynnistyy

Siinä sivussa silloin kaksivuotias Peera päätettiin pennuttaa. Tuosta vaan toisella kädellä kaiken vilskeen sivujuonteena. Tulos, seitsemän komeaa mustaa pentua ja kaikille helposti hyvät kodit. Yksi narttupennuista, Kuukkeli, jätettiin itselle.

Vuoden kuluttua uudet pennut isänä taas oma kantakoira Saruman. Kaikki sujui kuin rasvattu, helppo synnytys: kahdeksan upeaa pentua, joista kaksi parkkia. Niistä jätettiin taas itselle mustat narttupennut, Pounu ja Puura, jotka sitten ostettiin Nennikka ja Reppulin kenneleihin.

Pukranvaaralaisista

Kennelnimi Pukranvaara juontuu Amanda-äidin syntymätilasta. Meille Reppulin Mirjan kautta valikoituneiden kantaemä Peeran ja kantauros Sarumanin jälkeläisten yksi painotteinen positiivinen perimä on ollut hyvä terveys luotettava luonne. Kaikki ovat rakastettuja perheenjäseniä ja osa toimii työkoirina. Ainur Seitaa on pidetty mukana poroerotuksessa pennusta saakka. Julmaölkky on toiminut polioinvalidilesken talonvahtina, vetojuhtana ja elintärkeänä seuralaisena. Karhutassu toimii itseoppineena lihasonnipaimenena ja kun koko perhe muutti tuotantosuunnan mansikan viljelyyn, se pitää porot poissa mansikkapelloilta. Arda Seira on kala- ja metsäkaveri talvet kesät. Anttu ja Arien Shamaania opetetaan tänä talvena pulkanvetoon, jossa isäukko Saruman on todella kunnostautunut. Shamaani-Seita pentue on intohimoisia uimareita, harrastuksessa tietty on myös sinilevän tuoma vaara. Suuressa osassa kasvattien koteja on pieniä lapsia ja pukranvaaralaiset kasvattavat ja kasvavat lasten mukana.

Täällä meillä koirat ansaitsevat nappulansa vetämällä koirareellä puita erämaakodan keittotulia varten. Myös kaikki muu ruokailutarpeisto hoituu koirareellä kuljettaen. Peeran ollessa mammalomalla Sarumanin vetoparina on yhdeksänkuisesta alkaen toiminut lapsenlapsi, Reppulin kennelistä ostettu Pukranvaara Puuran tytär, Reppulin Narya. Narya oppi pysyvästi toiminnot kahdessa päivässä. Usein työrupeamat ovat päivittäisiä.

Kota-asiakkaat ovat pääasiassa ulkomaalaisia läheisestä Luontohotelli Kuusamon Portista. Usein erämaakotaruokailua seuraa pentuihin tutustuminen. Näin positiivinen tieto kannasta leviää. Mainittava on myös hedelmällisyys. Pennutetut nartut, Pukranvaara Pounu ja Puura, ovat uusissa kotikenneleissään saaneet ensisynnyttäjinä kymmenen ja yhdeksän tervettä pentua. Tärkeää on, että näinkin suuri pentumäärä syntyi ongelmitta ja emot hoitivat pennut hyvin. Kasvattiuroksistani on tähän mennessä käytetty siitokseen parkkiuros Pukranvaara Piehtiä ihan mukavin tuloksin. Sarumanin poikien ja tyttärien pentuja muista yhdistelmistä on esittäytynyt menestyksellisesti Katselmuksissa ja paimennustesteissä, erityisesti Tuiskuturkin Saara x Saruman -pentue.

Peeralla on erittäin voimakkaat ja hyvät emo-ominaisuudet, joita se myös periyttää. Viimeisin pentue on nyt viisiviikkoinen ja vieläkin Peera puhdistaa pentujen pyllyt ja nuolee pissalammikot, jotka eivät osu sanomalehdelle. Peera pentuineen sai koirien isohkon oman huoneen omaan käyttöön. Pennut pyrkivät neljän viikon ikäisinä pysyvästi pesälaatikon ulkopuolelle. Lampuri laittoi puuportin pentuhuoneen ja keittiön välille, joten pennuilla on oma rauha ja kontakti perheeseen. Pennut saavat temmeltää väljässä tilassa ja oppivat siisteyden varhain. Leikin jälkeen poikki ja pinoon lampaantaljalle ja uni maistuu, vaikka vieressä imuroidaan. Kun talossa käy vieraita, tulevat pennut esittäytymään. Muutenkin naperot ovat yksitellen päivittäin jonkin aikaa erossa sisaruslaumasta kolmi-neljä-viikkoisista alkaen. Olemme tavallisesti totuttaneet pennut varhain ulkonaoloon, mutta nyt niiden ollessa jo viisiviikkoisia, ovat ne saaneet pistää kuonot ja tassut lumeen vasta kahdesti, sillä tänäänkin pakkasta on 40 astetta. Joululapset tuntuvat olevan tavallista filosofisempi porukka. Ne napottavat sylissä ihmetellen maailman menoa ja kun toistan "kullanmuru", saan joka kerta lämpöisen nuolaisun vastalahjaksi.

Onnistunut tulos ei ole aina itsestäänselvyys

Oman tahdin sairauden seurauksena hiljennyttyä epäilen alkaneeni liiankin tarkan ja hyvän koirien hoidon. Onni ei ainakaan ole lisääntynyt samassa suhteessa.

Peeran kantama pentumäärä on kerta kerralta lisääntynyt; seitsemän, kahdeksan, yhdeksän ja yksitoista. Koska astujauros ja astutustavat ovat pysyneet samoina, panen hedelmällisyyden lisääntymisen tehokkaamman ruokinnan piikkiin. Kuvaan vain viimeisimmän pennutuksen, kolmas noudatteli samoja linjoja.

Kun Peera jouluna sai neljännen pentueen Sarumanin kanssa, olin jo ennakkoon huolissani. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun halusin Peeralle eläinlääkärin tarkastuksen tiineysaikana. Halusin myös röntgenkuvauksen ilman nukutusta, olihan laskettu aika jouluaattona. Kuva näytti 8 (+1) pentua. Lämmön mittaus aloitettiin ohjeiden mukaisesti. Olin myös saanut eläinlääkäriltä lupauksen synnytysavustuksesta. Peeralta tuli tiineyden 61. vuorokautena liraus kirjasta pentuvettä, soitto tohtorille. Kävimme vielä samana iltana näyttämässä Peeraa. Kaikki hyvin, polttoja ei ollut ja avautumisvaihekaan ei ollut vielä alkanut. Tarkkailimme ja valvoimme, välillä soiteltiin tohtorin kanssa puolin ja toisin todeten kaiken menevän oppikirjan mukaan. Yritin taltuttaa huolehtineisuuden ja kun keisarinleikkaus mainittiin, jäimme kuitenkin odottamaan luonnollista synnytystä. Tarjouduimme vielä kahdesti tuomaan Peeran tutkimuksiin, vaikkapa ultraan, mutta meille sanottiin, ettei se ole tarpeellista. Vähän hävettikin, jos tuli suottapäiten huolehdittua. Sisäinen varoituskello vaimeni. Haettiin kuusi, koristeltiin, kuunneltiin joululauluja ja valmisteltiin ja syötiin Joulun herkkuja. Välillä taas konsultoitiin. Siljanderin Mirja soitti, kerroin tilanteesta. Mirja kertoi useammasta ongelmasynnytyksestä mainiten: "Jos minä olisin sinun asemessasi, antaisin leikata." Menin "tilttiin", kaikki kokemusperäinen tieto oli yhtäkkiä pyyhkiytynyt pois. Luin Paatsaman kirjaakin osaamatta soveltaa tietoa käytäntöön. Kello kaksi jouluyötä alkoi tapahtua, pentuja tuli neljä kymmenen minuutin aikana. Soitin eläinlääkärille, mutta hän ei tietenkään halunnut siihen aikaan lähteä kotikäynnille. Pentuja olikin 11, joista vain neljä syntyi loppujen lopuksi elävinä.

Eläinlääkäri soitti aamulla, kuuli tilanteen, kertoi valvoneensa koko aamuyön ja tarjoutui tulemaan ultran kanssa jouluaamuna kotikäynnille. Diagnoosiksi tuli pentujen koko ja liian suuri lukumäärä; kohdun pintaverisuonet eivät pystyneet kuljettamaan happea kaikille. Lisäksi nopea synnytys oli ilmeisesti irroittanut 3-4 istukkaa samanaikaisesti ja aiheuttanut hapenpuutteen. Pentue oli tasalaatuinen ja hyvinkehittynyt. Eläinlääkäri totesi emon hyvän kunnon, mutta varmuuden vuoksi annettiin antibioottikuuri. Lisäksi hän ehdotti nyt kuusivuotiaalle Peeralle vielä yhtä pennutusta ja tarjoutui hoitamaan sen erityisellä tarvittavalla huolella. Lisäksi sain määräyksen seuraavalla kerralla tuoda huoleni ponnekkaammin esille periksi antamatta. Eli luonnonmukaisuus ei kaikissa tapauksissa anna parasta lopputulosta. Tämä ei tarkoita sitä, että asiantuntemus jyrätään tarpeettomasti omalla tahdolla, vaan että tarvittaessa leikkauspäätös on narttuakin säästävä toimenpide.

Peruutuspeiliin katsominen saa nyt riittää, onhan meillä ainutlaatuinen joulu- ja elämänlahja, neljä tervettä erityisen rakasta hyvinkehittynyttä pentua tuomassa valoa ja iloa elämään.

Pentujen luovutus on vain kasvatustoiminnan yksi vaihe

Suurin vaikeus ja suurin ilo tuleekin etsiessä pennuille sitä ominta kotia. Varmistautuminen, että niillä tulee olemaan hyvä elämä ja ihan oma, rakastava perhe. Koiramme osaavat ottaa paikkansa saatuaan mahdollisuuden. Ymmärrys kuulla lapsen tarvetta saada ihan oma luotettava kumppani, joka on aina saatavilla, on hyvin voimakkaasti murtautunut esille. Osalla nykyvanhemmista, joilla on työtä, on myös joko luotu tai todellinen kiire. On pentujen katsojia, joiden kännykkä ei jouda kiinni edes pennun oston yhteydessä, jokainen puhelu otetaan vastaan ja puhutaan. Huolestunut lapsi tuntuu pelolla odottavan seuraavaa pirahdusta; äiti tai isä on saatu pitkän suostuttelun jälkeen tänne saakka, voi kun niillä nyt olisi aikaa. Eivät kai ne asiat ja ihmiset tästä maailmasta karkaa, vaikka elämässä ottaisi parin tunnin tauon. Kuitenkin suurin osa niistä, jotka päätyvät paimensukuiseen, tulee satojenkin kilometrien takaa. Onnistuneimmiksi kodeiksi kasvattajan kannalta ovat osoittautuneet ne perheet, joissa koko tuleva perhe, valmiiksi komittoituneina vastuuseen omalta osaltaan. Jutellaan ja tutustutaan ja useimmat ovat sitten vuosien ajan mukana taivaltajia, pidetään yhteyttä. Toki nämä asiat ovat pitkälti kiinni kasvattajasta itsestään, hänen viitseliäisyydestään ja aidosta välittämisestä. Tunnustan itsekin alkuun kiireputkessa ollessani harmistuneeni lukuisista mielestäni tarpeettomista soitoista. Nyt osaan ajatella: "kylläpä siinä on hyvä, huolehtiva omistaja". Kun pentua tullaan katsomaan, vie se kaiken huomion. On turha tuputtaa kaikkea tietoa siinä yhteydessä, vaan parasta on saada uusi perhe kyselemään ja täydentää tarvittaessa. Tuntuu aidosti hyvältä kuulla kasvateista säännöllisesti ja auttaa tarvittaessa kykyjen mukaan.

Tavoitteista ja arvoista

Koirillammekin on tarve ihmisen tavoin olla tarpeellinen. Onnellisimmillaan ne tuntuvat olevan silloin, kun niillä on oma tehtävä, josta ne saavat ansaitun kiitoksen. Koiramme kehittyvät tasapainoisiksi, kun ne tietävät, mitä niiltä odotetaan ja ne saavat epävarmassakin elämänmenossa turvallisuuden tunteen ja palautetta toiminnastaan. Niitä rakastetaan ihan omana itsenään ja se myös muistetaan osoittaa.

Kennelini tavoitteena on kasvattaa terveitä, hyväluonteisia koiria paimensukuisten kantaa vaalien ja kunnioittaen. Toivon kasvattieni olemassaolon olevan lisäarvo, ovatpa ne lemmikkeinä tai työkoirina ja työkoirinakin aina myös perheenjäseninä.

Mitä enemmän paimensukuisista tietää ja mitä syvemmin näihin tutustuu, sitä enemmän näitä arvostaa ja haluaa kannan säilyvän. Useampaa koirarotua tuntevana tuntee erityistä yhteyttä näihin ikiviisaisiin, herkkävaistoisiin koiriin. Suruineen ja iloineen elämä tuntuu eletyltä, eikä vain ajan kulumiselta. Kotikenneltoiminta tuntuu arvokkaalta ja on vaikuttavaa ajatella, että koiriemme jalostustoiminnan kautta työn tulokset elävät vielä kauan kun ihminen on unohtunut. Vastuu on suuri.